Olen aina ollut kiinnostunut ihmisyydestä. Siitä, miksi meistä tulee sellaisia kuin tulee. Miksi uskomme itsestämme asioita, jotka eivät välttämättä ole edes totta. Miksi yritämme niin kovasti pärjätä, suorittaa ja hallita elämää – ja mitä tapahtuu, kun lakkaamme hetkeksi yrittämästä.
Olen tutkinut näitä asioita vuosien varrella monenlaisten opintojen ja koulutusten kautta. Mutta kaikkein suurin opettajani on ollut elämä itse. Ja täytyy sanoa, ettei se ole aina käyttänyt kaikkein hellävaraisimpia opetusmenetelmiä.

Elämäni on ollut värikäs. Olen kasvattanut neljä lasta, ollut yrittäjänä suurimman osan aikuiselämästäni, rakentanut uutta, luopunut vanhasta, rakastanut, pettynyt, innostunut, väsynyt, noussut uudelleen ja vaihtanut suuntaa useammin kuin kerran. Ja edelleen harjoittelen. Nykyään ehkä enemmän elämistä kuin elämästä selviytymistä. Siinä on muuten aika iso ero. En taida olla kovin hyvä pysymään valmiilla reiteillä Rakastan polkuja. Metsäpolkuja, vuoristopolkuja, Caminoja, merenrantareittejä – ja niitä elämän polkuja, joiden päätepistettä ei vielä tiedä.
Jo lapsena metsä oli minulle turvapaikka. Rakensin sinne omia pieniä maailmojani ja saatoin viettää siellä tuntikausia. Sama yhteys on edelleen olemassa. Kun pääsen metsään, vuorille tai meren äärelle, jokin minussa asettuu paikalleen. Ehkä juuri siksi rakastan vaeltamista niin paljon. Reppu selkään ja matkaan. Kaikkea ei tarvitse tietää etukäteen. Joskus riittää, että tietää suunnan. Ja joskus ei sitäkään.

Olen kulkenut vuosien aikana lukuisia Caminoja ja muita reittejä erityisesti Espanjassa ja Portugalissa. Nykyään etsin ja tutkin uusia polkuja myös työkseni – mikä on aika ihmeellistä ihmiselle, joka lähtisi muutenkin mielellään katsomaan, minne joku tuntematon polku johtaa.
Näistä seikkailuista ovat syntyneet Elä ihmeessä -vaellukset ja retriitit

Minun matkoillani ei tarvitse suorittaa En halua järjestää matkoja, joissa juostaan nähtävyydeltä toiselle aikataulu kädessä. Haluan luoda tilaa kokemuksille. Kulkea pienellä porukalla. Pysähtyä, jos vastaan tulee jotakin kiinnostavaa. Istua välillä kahville tai tapaksille. Ihmetellä maisemaa. Nauraa. Olla hiljaa. Muuttaa suunnitelmaa, jos elämä tarjoaa paremman. Ja ennen kaikkea olla hetken aikaa ilman jatkuvaa suorittamista. Luonto tekee siinä suuren osan työstä.

Kun kävelee tarpeeksi pitkään, mieli alkaa usein hiljentyä ihan itsestään. Asiat asettuvat uusiin mittasuhteisiin ja joskus huomaa kuulevansa jälleen oman äänensä kaiken muun hälyn alta. Siksi vaellukseni ja retriittini eivät oikeastaan ole minulle pelkkiä matkoja. Ne ovat pieniä irtiottoja totutusta. Joskus myös itsestä, jollaiseksi olemme kuvitelleet itsemme. En halua kertoa sinulle, kuinka sinun pitäisi elää Tämä on minulle tärkeää.

Vaikka olen opiskellut ihmisyyttä, terapeuttista kohtaamista, hyvinvointia ja monia muita asioita, en ajattele olevani valmis – enkä varsinkaan tietäväni, mikä toiselle ihmiselle on oikein. Minua kiinnostaa enemmän kysyä kuin antaa valmiita vastauksia. Mitä sinä oikeasti haluat? Mikä sinussa on omaa ja mikä vuosien varrella opittua? Mistä voisit jo päästää irti? Mitä tapahtuisi, jos sinun ei tarvitsisikaan koko ajan yrittää tulla joksikin?

Minä uskon, että ihmisessä on valtava kyky muuttua, kasvaa ja löytää takaisin oman viisautensa äärelle. Mutta nykyään ajattelen myös, ettei meidän ehkä tarvitse jatkuvasti korjata itseämme.
Ehkä välillä saamme vain elää. Siitä syntyi Elä ihmeessä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän minua kiinnostaa täydellinen elämä. Minua kiinnostaa elävä elämä. Sellainen, jossa uskaltaa välillä tehdä asioita, joille ei löydy täydellistä järkiperustelua. Lähteä. Kokeilla. Rakastua elämään uudelleen. Muuttaa suunnitelmia. Istua meren rannalla vähän liian pitkään. Kulkea polkua vain siksi, että haluaa nähdä, minne se johtaa. Nauraa itselleen. Ihmetellä. Ja joskus olla tekemättä yhtään mitään.

Siitä minulle syntyy Elä ihmeessä. Se ei ole vain yritykseni tai nimi verkkosivujen yläreunassa. Se on muistutus. Elä. Ihmeessä. Tässä elämässä. Tässä kehossa. Tässä hetkessä. Ei sitten joskus, kun kaikki on valmista.

Ja jos meidän polkumme sattuvat jossakin kohtaa kohtaamaan, voimme kulkea hetken yhdessä.
Ihminen ihmiselle. Siitä minä pidän.